Lähdön hetkellä voi hieman helpottaa haikeutta kertaamalla niitä mukavia asioita, joita Afrikasta löytyy.
Ensimmäinen kiitos kuuluu malariahyttysille, jotka purivat uskollisesti, vaikka jaksoin taistella niitä vastaan verkoin ja suihkein.

 

Niinäkään iltoina, joina en jaksanut rullata hyttysverkkoa huolellisesti patjan reunojen alle, hyttyset eivät laiminlyöneet osaansa hyttysinä.

 

Kiitos kuuluu myös Lariam-merkkiselle malarianestolääkkeelle, joka ei aiheuttanut minulle sivuvaikutuksena "psykoosia, hallusinaatioita tai mielialan ailahtelua", vaikka näistä lääkäri varoitteli.
Joinakin iltoina tosin tuijottelin epäluuloisena hyttysverkon läpi odottaen, että hallusinaatiot hiipivät esiin minä hetkenä hyvänsä. Säästyin ainakin malarialta.

 

Kirjoittelen näitä jäähyväisiä Afrikan "rikollisuuspääkaupungiksi" nimetyssä Nairobissa. Kokemukseni mukaan Nairobi on kuitenkin ihan elämisen arvoinen paikka, vaikka täältä löytyy myös Afrikan suurin slummi. Kiberan slummialueella elelee vähintään 700 000 ihmistä. Odottelin jonkin sortin kriminaalista yhteenottoa juuri Nairobin kaduilla, varas iskikin Kisumussa. Onnekseni lompakkoni varastanut nuorimies edusti jonkin asteen herrasmiesvarasta, sillä kun huomasin tapahtuneen ja seurasin varasta, sain vaadittua kukkaroni takaisin.

 

Tästä huolimatta kiitos myös Kisumulle. Siellä sain syödä erinomaista hedelmäsalaattia, jota vain
lähetystyöntekijä Tuula Leppäsen apulainen Elisabeth osaa valmistaa. Afrikan tuoreita hedelmiä tulee ikävä. Kadulta voi ostaa tuoreen ananaksenpalan kymmenellä sentillä ja virkistätätyä lisäaineettomilla appelsiineilla, mangoilla ja passion-hedelmillä.

 

Uusi tuttavuus minulle oli papaija, jonka siemeniä pureskelemalla saa vatsan rauhoittumaan. Vaikka siemenet näyttävät aivan raatokärpäsen munilta ja joidenkin mielestä myös maistuvat niiltä, ne todella rauhoittavat vatsaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kun jo mainitsin lähetystyöntekijät, lisättäköön että he ovat osoittautuneet kelpo porukaksi, jotka tulevat hyvin toimeen kenialaisten kanssa. Heillä ei ole päässään valkoista lähetystyöntekijän kypärää, niin kuin ennen vanhaan. Mutta heillä on todellinen ajatus ja taito auttaa. Ja mikä parasta, heillä on tapana rakentaa sauna aina sinne, minne he menevät.

 

Eläinkunnan puolelta - hyttysten lisäksi - on syytä kumartaa paviaanien, seeprojen, liskojen, torakoiden ja "seinänporaajien" suuntaan. Paviaanit, liskot ja torakat ovat selvästi sympaattisia. Paviaanit ovat myös omasta mielestään symppiksiä, ja parittlevatkin asian johdosta mombasalaisen apinasairaalan hoitajan mukaan "päivin ja öin, kiusaksi asti".

Seeprat pääsevät listalle siitä syystä, että en keksi syytä siihen, miksi evoluutio raidoittaa Nairobin valtatien varrella laiduntavan savannieläimen mustavalkoiseksi? "Seinänporaajat" ovat suuria ampiaismaisia herhiläisiä, jotka osaavat porata suuren reiän jopa kakkosneloseen. Tämän tempun nämä hyönteiset tekevät mitättömän ohuella kärsällään.

 

Kenialaiset voittavat kuitenkin eläinkuntaa suuremman kiitoksen kyvyllään antaa asioille ja lapsilleen ennakkoluulottomia nimiä. Englannin kieli juurtui Keniaan viime vuosisadan mittaan, mutta täällä on otettu jossain kohdissa vapaus keksiä sanoille uusia merkityksiä. Hotelli ei tarkoita Keniassa hotellia, vaan ruokapaikkaa. Niinpä ei kannata innostua kenialaisen maaseudun äkkiseltään runsaista majoitusvaihtoehdoista: Luksus-hotellia, Hilton-hotellia ja Valtatie-hotellia tulee vastaan tuon tuosta. Usein huolella kirjoitetun kyltin lisäksi paikalla ei olekaan paljon muuta.

 

Mutta yhtä kaikki, näissä hotelleissa myydään ruokaa. Kunnioittaakseni kenialaista elämäntajua: missä muualla näet neljän neliön kokoista tummanpuhuvaa koppia, joka on pelottomasti nimetty Beverly Hills-hotelliksi?

 

Viimeinen kiitos menee kenialaiselle isälle, jota jo mainittu diakonissa Tuula Leppänen oli auttanut. Kiitollinen isä tuli kysymään Tuulalta, josko hän voisi nimetä esikoispoikansa Tuula Leppäseksi. Isä selitti, että on paikallinen tapa ja täysin normaalia nimetä esikoinen arvostetun ihmisen mukaan. Tuula pyysi, että lapselle keksittäisiin kuitenkin jokin toinen nimi. Niinpä joudun nyt lähtemään Keniasta, joka ei koskaan saanut omaa Tuula Leppästään.

1700 metriä merenpinnan yläpuolella, Viktoria-järven suunnilla sijaitsee Matongon orpokoti, jonka suomalaisnainen Anja-Maija Vanhanen 90-luvulla perusti.

Luterilaisen evankeliumiyhdistyksen tukema paikka on juuri sellainen kuin voisi kuvitellakin: ensimmäisenä silmiin pistävät yksinkertaiset ruskeanvivahtavat rakennukset ja suuret, syvän vihreät ja vahapintaiset
päiväntasaajan kasvit.

Pihalla vastaan tulee joukko lyhyttukkaisia kenialaisia lapsia. (Tavan mukaan lasten hiukset leikataan kokonaan pois aika ajoin.) Asuna useimmilla on yllään käytössä kulunut college-paita, shortsit ja pihamaan pölyssä uitetut varpaat. Vierailija saa iloisen vastaanoton tummasilmäisiltä lapsilta, jotka kenialaisen jälkikasvun tapaan jaksavat aina kuorossa kysyä afrikkalaisittain murtaen: "Mitä kuuluu? Mitä kuluu?"

Tervehdykset kaikuvat stereona alueella, jossa Kenian AIDS-kuolleisuus on kärkiluokkaa. Lähimmässä suuressa kaupungissa Kisumussa joka kolmas asukki on hiv-kantaja. Kun äiti ja isä kuolevat AIDSiin, jäljelle jäävät lapset joille ei aina löydy sukulaista huoltajaksi. (Afrikkalainen sosiaaliturva pelaa
veriperiaatteella: sukulaisia autetaan, jos pystytään.)

"Täällä Kisii-heimon alueella melkein joka toisessa vastaantulevassa majassa on joku kuollut AIDSiin. Tuolla äiti, tuolla isä ja tuolla jonkun lapsi", Matongossa lähettinä AIDS-orpoja auttava Antti Saarenketo kertoo.

Jollain lailla kurjuus ja köyhyys on maailmalla opittu liittämään Afrikkaan. Mantereen kärsivät lapset ovat tämän planeetan epäoikeudenmukaisuuden symboli.Ja lapsia Afrikassa riittää. Keniassa syntyvyys on moninkertainen nopeasti ikääntyvään Suomeen verrattuna. Maaseudulla liikkuessa vastaan tulee
kouluja ja koululaisia tuon tuosta, myös paikoissa joissa ei heti arvaisi kenenkään asuvan.

Koska kenialainen elää keskimäärin 45-vuotiaaksi, on 35-miljoonainen kansa sanalla sanoen nuorta.
Lapsiperhe edustaa kenialaiselle perinteitä, kulttuurista identiteettiä ja usein myös taivalluksen tarkoitusta. Tätä ajatusta vasten tuntuu kummalta, että perhesuhteet ja traditiot ovat useimmiten suurin murheenkryyni ja tragedioiden aiheuttaja.
"Jos Kisii kuolee ja jälkeen jää vaimo, perinteen mukaan vaimo siirtyy kuolleen miehen veljelle. Tällä lailla AIDS on saanut vahvan otteen Kisiiden keskuudessa", Saarenketo sanoo.

Uskottomuuskin on iso ongelma, josta kämppikseni lausuu seuraavaa:"Kisiit harrastavat seksiä hyvin vapaasti. Esimerkiksi kalastajat ovat hyödyntäneet aseemaansa suhteessa jälleenmyyjiinsä, jotka ovat naisia. Ilman seksiä he eivät suostuneet myymään kalaa", Frank Odari kertoo.

Kaukana kaupungeista ja kalastajista, Matongon rinteillä on ollut taas tavallinen päivä. Anton, Silas, Esau, Ketaya ja Diana (ja kaksikymmentä muuta) ovat käyneet koulussa tai päiväkerhossa ja palanneet kotiinsa pitkin punertavahiekkaista tietä. Matongon poppoolle ei ole tarpeeksi sylejä. Uskollisesti seitsemän aikaan laskeutuva hämärä kätkee vuoristoisen orpokodin omaan huomaansa.

Yliopiston terveystieteiden dekaanin kansliassa odotan ensitapaamistani korkea-arvoisen afrikkalaisen viranhaltijan kanssa. Afrikkalaisittain hierarkian huipulla istuva henkilö tekee itsevaltaisesti päätökset, ja on tärkeää, että asiat kierrätetään aina pyramidin huipun kautta.

Eldoretissa suurin osa asioista liikkuu vielä perinteisesti paperilla. Ja tietysti näiden papereiden on niin ikään liikuttava.Kanslian eteisessä on erillinen huone pullollaan luotaan työntävän oloisia,
arkistoituja ja puolisiistejä paperituppaita.

Asiani koskee rekisteröitymistäni yliopiston opiskelijaksi, ja astun dekaanin luo ystävällistä reippautta huokuen.
"Hyvää päivää herra!" sanon.
"Hyvää päivää", dekaani Otsyula vastaa, mutta jatkaa nopean hengenvedon jälkeen ripaus välinpitämättömyyttä äänessään:
"Erotan sinut koulusta jos et pukeudu asiallisesti."
Häkellyn yllättävästä kommentista, mutta tiedustelen häneltä miten oikein tulisi pukeutua.
Dekaani hymähtää tympääntyneenä ja tekee kädenliikkeen shortsieni suuntaan.
"Asiallisesti", hän sanoo.
Tampereelta ostamani reisitaskulliset puuvillashortsit eivät tee häneen vaikutusta.

Vaikka oppitunti tässä teroittaa, että shortseissa ei voi mennä tapaamaan dekaania (suorat housut on paras prässätä joka virastovierailulle), katson kansliasta poistuessani dekaanin luo jonottavien hiljaista joukkoa ymmärtävämmin. Myös turha reippaus on syytä jättää odotushuoneeseen, sillä usein afrikkalainen virkailija haluaa tuntea asemansa vaikutuksen. Alempiarvoisella ei ole syytä hyvään itsetuntoon.

Autokoulun loppukokeessa päätän ottaa toisen taktiikan.Kävelen tarkastajien eteen häntä koipien välissä, hymyttömänä ja hiljaisena. En ojenna kättäni tervehdykseen. Odotan käskyjä.
Yhä ilmeettömänä vastailen kysymyksiin seinään tuijottaen. En edes poistu huoneesta oma-aloitteisesti, vaikka kysymykset loppuvat.

Seisoskelen tarkastajien kopissa, ja uusia tentattavia valuu sisälle.Yksi virkailijoista nostaa katseensa hetkeksi papereistaan ja äännähtää hieman turhautuneesti:
"Voit mennä ulos. Olet läpäissyt."

Palaan pihamaalle aurinkoiseen keskipäivään, jossa tentattavat odottelevat
varjossa. Hiljaisina ja apaattisen oloisina.Tämä afrikkalainen hissuttelu on osa toimistokulttuuria, jossa asiakkaan ei tule olla edukseen. Ei edes tamperelaisissa shortseissa.

Miltä tuntuisi varttua perheessä, jossa kukaan ei tiedä tarkkaa ikääsi, sisarustesi lukumäärää ja halaaminenkin olisi kortilla? Näin on asioiden laita monessa Luhya-heimon kodissa Kenian länsipäässä.

Tiedustelin yliopistolla lääketiedettä opiskelevalta Luhya-tytöltä, kuinka perheen sisällä viestitään välittämisestä ja kiintymyksestä."Isä vie minut ihastelemaan shambaa (=peltoa), jossa tarkastelemme kuinka vilja on kasvanut. Mutta emme koskaan halaa. Isää täytyy kunnioittaa, ja vain äidillä on oikeus halata silloin kun lapset eivät näe", Simiyu sanoo.

Luhyat ovat aika epeleitä perheasioissa. Uskomuksen mukaan lapsien tarkkaa lukumäärää ei saa tietää (tai ainakin täytyy teeskennellä, että ei tiedä), muutoin joku lapsista saattaa kuolla. Niinpä sisarparven määrään viitataan epämääräisillä suureilla kuten "useita", "noin kymmenkunta" tai "monta". Yritän tivata Simiyulta tarkempaa lukua, mutta lopullinen tieto asettuu 6-7 veljeen. Hän lupaa tarkistaa asian kun seuraavan kerran käy kotona.

Luhyat eivät ole tarkan numeron ystäviä muutenkaan. Jos kysyt heidän ikäänsä, vastauksena tarjotaan karkeaa ikähaarukkaa, johon Luhya arvioi tippuvansa.
"Olen 21-24-vuotias, mutta saatan olla jopa 27", Simiyu sanoo, toivoen kuitenkin että olisi 23.
"Kun kysyn vanhemmilta, he eivät tiedä tarkkaa ikää. Olen itse yrittänyt päätellä ikäni."
Koska syntymäajoista ei ole turhan tarkkaa tietoa tarjolla, myös kouluun mennään sitten, kun aika tuntuu sopivalta. Simiyun pikkuveli hipsi koulutielle viisivuotiaana, koska halusi mennä. Isä antoi hankkeelle
siunauksensa.
"Menköön", kuului hänen päätösvaltainen ja yksiselitteinen kantansa.

Vaikka perhesuhteiden numeraalisissa kysymyksissä ollaan perin liberaaleja, varsinaiset perheenjäsenten roolit ovat melko tiukat ja perinteikkäät. Patriarkaalisuus leimaa Luhya-perhettä kuten useimpia muitakin
kenialaisperheitä. Miehen ei missään tapauksessa kuulu vaihtaa vaippoja tai pestä pyykkiä. Jotkin asiat ovat täällä puhtaasti naisten hommaa myös uudelle sukupolvelle.
"Kun veljeni menee naimisiin, isä antaa hänelle maata omaa taloa varten. Mutta minun on muutettava mieheni taloon. Ei ole sallittua että mies muuttaisi naisen luokse", muutaman eekkerin itsekin perivä Simiyu sanoo.

Naimisiin meno ei muutenkaan ole kenialaiselle mikään läpihuutojuttu, sillä jokaisessa heimossa morsiamen saa taloonsa vain suorittamalla keskimääräisen kuuden lehmän hinnan tytön vanhemmille. Parikymmpinen Kisii-heimoon kuuluva Duncan kertoo, että maksu on osoitus miehen kiitollisuudesta.
"Sillä tavalla mies kiittää tytön vanhempia huolenpidosta", Duncan sanoo.
Maksulla mies myös korvaa osan tyttären kasvatukseen menneistä kustannuksista. Nykyään lehmien sijasta hyväksytään myös noin 300 euron kiitos käteisenä.

Afrikassa on hauska matkustaa bussilla. Ikkunasta avautuva maisema on usein runollinen pehmeän vihreissä sävyissään ja tienposkella loikoilevissa joutenolisoissaan. Makkarapuut ja akaasiat tervehtivät levollisen näköisinä havupuihin tottuneita silmiä.

Jos et pidä pahana neljääkymppiä köröttävää linjuria, on valintasi Akamba-linja Nairobista kohti Ugandaa. Kunhan selvität tiesi dösään niin kenialaiset huolehtivat lopusta.Bussin pysähtyessä voit ostaa ikkunasta käsin tikunnokasssa grillattuja maksanpalasia (erittäin maukkaiksi havaitsemiani, vaikka matkalippu varoittaakin ostamasta ventovierailta), käristettyä kanaa, karkkia, kirjavan variaation virvokkeita ja mikä parasta, vaikkapa lääkekuurin sieni-infektioon.

Hassua kyllä, bussiin pyrähtänyt lääkäri saarnasi liikennevaloissa swhahiliksi eri sairauksien kliinisen kuvan - ja päällepäätteeksi tarjosi sopivaa rohtoa käypään hintaan. Sienilääke tuntuu olevan paikallinen hitti, päiväntasaajalla kun on vietävän hyvät oltavat varpainenvälin pikku paholaiselle. Kauppoja syntyi ennen ja jälkeen liikennevalojen.Aina silloin kun linjuri pysähtyy jossain edes lievän sivilisaation keskelle, voi nähdä jo kaukaa kilpailevien kaupustelijoiden lähestyvän lauman. Ja auta armias kun paljastut kalkkilaivan kapteeniksi: tarjoukset tuplaantuvat heti. Msungu eli valkoinen mies bongataan nopeasti likasenkin pleksin läpi ja nenän edessä on tuttu valikoima pähkinöistä tennissukkiin.

Jos joudut matkatessasi ylittämään rajan Itä-Afrikassa, en suosittele kyseenalaistamaan passintarkastajan esittämää hintaa viisumille. Tällä hetkellä minun ja ugandalaisen tullivirkailijan välit lienevät pysyvästi
tulehtuneet, sillä pikkutunneilla provosoidun tivaamaan virkailijalta kirjallista todistusta siitä, että minun todella kuuluu maksaa 20 dollaria.

Auktoriteetin kyseenalaistaminen on Afrikassa useimmiten suuri virhe, niin tässäkin tapauksessa. Selvisin pälkähästä tanskalaisturistien avulla, jotka vippasivat rahat viisumiin. Virkailija oli valmis lähettämään minut jalan Nairobiin.

Ugandasta palatessani rajankäynti on miellyttävämpi kokemus huolimatta siitä että pimeässä kävelin passintarkastuspisteen ohi. Ugandan ja Kenian välissä Malaban ylityspisteellä on sadan metrin kaistale ei-kenenkään-maata, josta lähistön asukkaat ovat tehneet leipäpuunsa. Yritteliäisyyden huippu ovat boda-boda-taksit - polkupyöräkyyti muutaman kymmenen metrin matkalle tarkastuspisteeltä seuraavalle.

"Herra, herra, Ugandan kolikoista banaaneja", tyypillinen afrikkalaispojan ääni sanoo. Jatkan määrätietoista askellustani kohti Keniaa."Herra, herra, Ugandan kolikoista banaaneja",ääni toistaa. Hänen viimeinen mahdollisuutensa.
Hellyn. Ojennan sata Ugandan shillinkiä pojan käteen ja saan vastineeksi makean banaanin.